Kun koira kuolee...

Kun olin vain kahdeksan viikon ikäinen, emäntäni kävi hakemassa minut Ruotsista omaan kotiin. Reissu oli jännittävä, matkustettiin autolla ja laivalla ja nukuttiin yö motellin lattialla toistemme kainalossa. 

Kun saavuimme pitkän matkan päätteeksi kotiin, minua oli odottamassa lämminsydäminen ja ystävällinen luppakorvainen mammakoira, joka toivotti minut heti ulkona tervetulleeksi ja jonka kanssa leikittiin pian kaikenlaisia koiranleikkejä pihassa ja olohuoneessa. 

Mammakoira oli aina kärsivällinen ja kiltti ja opetti minut muun muassa pureskelemaan puruluita sekä leikkimään vetoleikkejä. Hävettää ihan tunnustaa, mutta tulin jopa varastaneeksi joitakin puruluita sen suusta. Vetoleikeissä se kiskoi minua varovasti vatsallani pitkin pihaa, kun roikuin lelun toisessa päässä hampailla. Mammakoiran kanssa oli myös turvallista opetella autolla matkustamista ja kotona olemista kahdestaan.

Kevättalvella kaikki muuttui. Mammakoira ei enää jaksanut juurikaan leikkiä kanssani. Olin jo kasvanut sen verran isoksi, että kuljimme yhdessä metsälenkkejä, mutta sielläkin mammakoiran vauhti hidastui hidastumistaan. Emäntä kävi mammakoiran kanssa välillä eläinlääkärissä, minä odottelin kotona. Emäntää itketti usein. Koetin lohduttaa häntä nuolaisemalla suolanmakuiset kyynelet pois kasvoilta.

Eräänä päivänä olimme metsässä lenkillä, kun mammakoira alkoi hoipertelemaan ja sen silmät eivät tuntuneet katsovan eteenpäin. Emäntä koetti auttaa sitä autolle, ja lähtiessämme liikkeelle kyynelet vain valuivat emännän silmistä. Ajoimme autolla vieraaseen paikkaan, ja emäntä kävelytti mammakoiran autosta. Jonkin ajan kuluttua emäntä palasi mutta mammakoira ei. 

Kaipaan mammakoiraa. Emäntä ja minä kaipaamme molemmat yhä kovasti rakasta mammakoiraa...

#koirankuolema #kunkoirakuolee #koiranmenetys #ikävä #koirakumppani